Pinni kirmailee parhaillaan maalla niityllä Millin kanssa. Äiti juuri soitteli, että perille on päästy ja koirat ovat tohkeissaan. Ihanaa! Helpottavaa tietää, että Pinni pääsi turvallisesti perille ja on nyt tyytyväinen. Suhtaudun Pinniin ja Leeviin kuin lapsiini. Tiedän, että monien mielestä se on hullua, mutta he ovat se minun oma perheeni. Olen niistä huolissani. Hieman jännitän, kun Pinni on menossa mökille; meneehän matka hyvin? Olen kyllä muutenkin jonkin sortin liikennejännittäjä, siis kun läheiset ovat pitemmässä reissussa. Ettei vain sattuisi mitään...

Tunnen huonoa omaatuntoa, koska jotenkin tuntuu jopa hieman vapauttavalta, kun ei ole sidottu koiran ulkoilutuksiin. Kummallinen olo. Töistä ei tarvikaan juosta tukkaputkella kotiin. Mutta en kyllä osaa oikein muutakaan tehdä, enkä jaksa. Ja tarviihan Leevikin paljon seuraa. Joten parempi tulla kuitenkin kotiin, kun kerran voi. Mutta koirattomille, jotka haaveilevat koirasta, mutta pelkäävät etteivät jaksa sitä ulkoiluttaa tiedoksi: kyllä te jaksatte, kun on pakko ja tulette huomaamaan, että se on teillekin vaan hyväksi. Minusta olisi aika kamalaa jos elämä olisi pitemmän päälle tällaista. Koiratonta. Varmasti masentuisin.

Mitä tulee Leeviin, se voi hyvin. Vielä tosin hieman masentunut. Piristyy aina iltakymmenen kieppeillä, juuri kun olisin menossa nukkumaan ja se pitäisi pistää häkkiin. Toissayönä annoin sen olla vapaana aluksi, kun oli niin pirteänä ja heräsin kolmelta kauheaan mekkalaan. Riehui häkkinsä päällä. Lykkäsin sille sitten pöperöä kuppiin ja sain sen siten häkkiin ja itselleni unirauhan. Varmasti vaikuttaa tämä myöhään kestävä valoisuuskin sen rytmeihin.

Eipä muuta tämänhetkisestä Pelkästä Leevilandiasta! :)