Huhhei! Täällä ollaan, elossa ja melko kunnossakin. Kävi nimittäin hieman köpelösti tuossa viime sunnuntaisessa ratsastuksessa. Hevosia jaettaessa opettaja sanoi, että tämä heppa on sitten vähän sellainen tempperamenttisempi tapaus ja ajattelin vaan, että hyvä hyvä, tykkään hiukan haasteellisemmista hepoista. Kaikki meni oikein kivasti, vaellus oli oikein mukava ja rentouttava. Sitten halukkaat sai lähteä vielä laukkaamaan radalle. Tietysti halusin, vaikka edellisestä laukkailukerrasta onkin jotain kaksi vuotta ja olen laukannut vain maastossa. No laukkaan lähtiessä heppani olikin oikein innokas ja yritti kokoajan lähteä ohittamaan edellä olevia. Sitten viimassa alkoi silmät vuotaa, tuli kaarre, jalat lähtivät jalustimista ja ote lipesi kaikenkukkuraksi suitsista. Sitten oltiin juuri lopettelemassa ja olin alkamassa koota suitsia ja asettamassa jalkoja taas jalustimiin, kun heppani ampaisikin yhtäkkiä kiitolaukkaan. Empä ehtinyt juuri tehdä mitään kuin kiljaista kauhusta ja lentää persuksilleni maahan. Tärähti todella ikävästi juuri häntäluuhun ja kipu oli lähestulkoon sen laatuinen, että taju meinasi lähteä. Olin sillä hetkellä varma, että koko selkä on vähintään poikki kivusta päätellen. Ambulanssi kutsuttiin paikalle ja siellä sitten tutkittiin tarkoin ja todettiin, että taidettiin selvitä säikähdyksellä. Kuten selvittiinkin, onneksi. :) Kolme yötä vietin vanhempien hoivissa ja sitten kotiuduttiin Pinnin kanssa. Isä kävi hoitamassa sillä välin Leeviä päivittäin. Vieläkin on kankku kipeä ja varsinkin jos on päivän mittaan kävellyt hiukan enemmän= Pinnin kanssa nurkille, ratikalle, yms. pientä niin vasen lonkka kipeytyy iltaisin jopa niin, etten pysty astumaan ollenkaan vasemmalle jalalle. Eteneminen onkin sitten haasteellista, kun en voi hyppiäkään yhdellä jalalla, koska sekin sattuu. Pitää vain yrittää olla liikoja heilumatta vielä. Onni onnettomuudessa oli tosiaan se, että ei pahemmin sattunut. Jo noiden kolmen vanhempien 'armoilla' olopäivän aikana tuli aika avuton olo ja osaa todella arvostaa taas sitä, että voi liikkua normaalisti.

Pinni ja Leevi varsinkin voivat hyvin. Pinnistä on tietysti tylsää kun en pysty pitkiä lenkkejä vielä tekemään. Leevi taas on onneissaan kun ei tarvitse enää olla yksin. Sen vastaanotto on nykyään seuraavanlainen, kun tulen kotiin: Leevi nukkuu jossain ja kun huomaa minut, nousee hartaasti venytellen ja samalla haukottelee erittäin leveästi, ehkä ravistelee ja sitten lähtee pomppimaan luokseni. Hassu. :)