37893.jpg

Hupusta puhuminen ja kirjoittaminen, ylipäätään Hupun ajatteleminen on vielä hyvin raskasta. Hupu oli ensimmäinen kanini, ensimmäinen oma eläimeni. Hupun hankin kaverikseni, piristämään yksinäisiä päiviä. Hupusta tuli perustamani perheen ensimmäinen jäsen. Olin haaveillut omasta lupasta aina sen jälkeen kun hyvän ystäväni Heidin luppakorva Puppe oli ollut luonani hoidossa. Olin haaveillut omasta pupusta ties kuinka pitkään ja sitten päätin vaan toteuttaa haaveen. Kävelin eläinkauppaan, haettiin häkki, tarvikkeet, heinät, sapuskat ja seuraavana päivänä itse kani. Ostin kirjan "Kääpiökanini ja minä". Opiskelin sitä innoissani. Ostin myös englanninkielisen kirjan "Training your pet rabbit", joka oli jo silloin mielestäni hieman huonohko kirja. Jokatapauksessa Hupu oli ihana. Se sai heti ensitöikseen hepulit häkissään. Juoksi siis ympäri häkkiään. Syötin sitä kädestä ja pikkuhiljaa houkuttelin sen ulos häkistään. Syliin en sitä heti tajunnut ottaa. Hupu oli reipas ja utelias poika. Se tuli itse häkistään ulos jos halusi, vaikka luukku oli kiinni, joten värkättiin häkin luukkuun lukko. En antanut Hupun olla öisin vapaalla, joten metsästys häkkiin oli usein melkoista menoa ja pyydystämistä. Enhän minä silloin tajunnut, että semmoinen meininki ei mitenkään edesauta luottamuksen syntyä. Aina kun sain Hupusta otteen se rimpuili hurjasti ja sen karvat lenteli. Olin aina kamalilla naarmuilla. Sitten Hupu aloitti sohvalle ja sänkyyn pissimiset... Kerran yllätin sen hipsimästä ikkunalaudalta. Onneksi ei ollut ikkuna auki. Hupu alkoi ryntäillä perässäni hulluna ja pissi pitkin seiniä ja verhoja. Hupu oli hieman yli vuoden kun Pinni tuli taloon pentuna. Alkututustelujen jälkeen Hupu meni sekaisin Pinnistä ja alkoi pissimään Pinnin päälle. Meno oli jo turhan railakasta ja paikat pississä, joten Hupu vietiin kastroitavaksi. Eläinlääkäri pyysi tulemaan muutaman tunnin päästä takaisin ja varoitteli, että Hupu voi olla vielä aivan sekaisin ja tokkurassa. No kun haettiin sitä, niin se oli jo aivan virkkuna ja mussutti tyytyväisenä sapuskaa. Kotona meni sängyn alle ja oli siellä melko pitkään. Toipuminen kävi nopeasti ja meno Pinnin kanssa rauhoittui huomattavasti. Oikeastaan tuon leikkauksen jälkeen Hupu alkoi olla melko rauhallinen. Se siis pääsi joka kesä mökille Leppävirralle ja vietti joulut aina Olarissa. Automatkoilla Hupu oli aina erittäin rentona. Mökillä se rakasti erityisesti ulkona oleilua ja takan edessä makoilua. Mökillä Hupu myös aina halusi sinne, minne sen ei haluttu tulevan, esimerkiksi vanhempieni makuuhuoneeseen. Ajan myötä sain Hupulle myös valjaat päälle ja se sai useaan otteeseen pomppia pitkään ulkona valjaissa. Aluksi vein Hupun aina eläinlääkäriin kynsien leikkuuseen, mutta ajan myötä osattiin äidin avustuksella leikata yhdessä sen kynnet. Hupu ei todellakaan koskaan ollut mikään sylikani, enkä itsekään osannut sitä syliin totutella. Ajattelin vaan, että turha sitä pakottaakaan.

Hupu sitten kuoli viime joulupäivänä. Aatonaattona matkustettiin Olariin vanhempien luokse ja se vaikutti olevan silloin vielä ihan kunnossa. Söikin mielellään Olarissa. Aattona kävin katsomassa Hupua pari kertaa. Aamulla vein sille ruokaa ja myöhemmin käytiin veljen tytön Kertun (2,5v.) kanssa sitä katsomassa. Hupu ei voinut olla silloin vapaalla, koska talossa oli myös Whippet ja Siperian Husky. Äiti kävi vielä illalla antamassa Hupulle ruokaa ja Hupu oli vielä silloin hypellyt häkissään. Joulupäivän aamuna löysin Hupun häkistään kyljellään, silmät auki vetelemässä viimeisiä henkosiaan. Otin sen syliin ja se lakkasi hengittämästä. Se oli shokki. Paruin kuin hullu ja Kerttu yläkerrassa ihmetteli mitä on tapahtunut. Helsingin pieneläinklinikalle meno tuntui kestävän ikuisuuksia. Pidin Hupua kokoajan sylissäni. Kysyin: Hupu, miksi sun piti kuolla juuri nyt? Matkalla olin tuntevinani Hupun hengittävän, eläinklinikalla piti odottaa, että ne varmisti että Hupu on kuollut. Toivoni nousi ja sitten tultiin sanomaan, että kuollut se on. Sain käydä hyvästelemässä Hupun. Siellä se makasi, takapuoli paperikääreeseen kiedottuna. Tungin nenäni Hupun poskea vasten ja itkin kovaäänisesti. Varmaan nuoremmatkin osaa suhtautua tällaiseen hillitymmin, mutta minä en osaa, en voi, enkä välitä. Se oli raskain menetykseni vuosiin. Ainoastaan perheemme aikaisemman koiran, Sessan menetys on verrattavissa tähän. Joulumässäilyt menivät ohi, koska en voinut syödä mitään. Kaikki niin turhaa. Pinnin vuoksi pakko jaksaa. Pian oli pakko mennä katselemaan pupuja. Ja Leevin kanssa kaikki oli niin kohtalon sanelemaa. Eihän siellä edes pitänyt olla kääpiöluppia. Hupun hain postissa uurnapaketissa. Se odottaa vieläkin kirjahyllyni päällä, että pääsee haudattavaksi mökille, Sessan viereen, paikkaan, missä se rakasti olla.

Mutta, kunpa olisin Hupun kohdalla tiennyt kanien sairauksista enemmän. Vasta Hupun kuoltua huomasin, että se ei ollut papanoinut, syönyt, juonut taikka pissinyt. Aikaisemmin en tämmöisiä asioita osannut tarkkailla. Hupua niin ikävä... :(

28.5.2006. Hupu pääsi vihdoin ikuiseen rauhaan maalle, missä se niin rakasti olla. Hautajaiset olivat nopeat ja koruttomat. Itkultani en pahemmin kyennyt puhumaan. Lapioin pari ensimmäistä lapiollista multaa isän kaivamaan kuoppaan Hupun uurnan päälle. Laulujoutsenet kunnioittivat tilaisuutta laulullaan. Sain sanotuksi vain "Hei hei Hupu."